Loppu hyvin, kaikki hyvin?

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämän lauseen voimin kirjoitan tämän blogin viimeisen tekstin.

Koulu Taiwanissa loppui kolme kuukautta sitten. Suomeen tulin takaisin 7.7. Edellisen kirjoituksen jälkeen ehdin käydä jälleen Etelä-Koreassa (tällä kertaa Busanissa, joka sijaitsee maan eteläosassa), seikkailla ympäri Taiwania ja lopulta itkeä oikein urakalla.
Busanin reissu ei liittynyt Rotaryyn, vaan se oli host-perheeni yrityksen virkistäytymismatka, jolle he hyvää hyvyyttään ottivat minut mukaan. Kiertelimme bussissa ympäri eteläistä Etelä-Koreaa paikallisopas mukanamme.

Busan

Kesäkuussa kävin vaihtarikaverin kanssa Kaohsiungissa ja Chiayissa sekä host-veljien ja heidän kaverinsa kanssa Taipeissa ja siellä lähistöllä seikkailemassa. Kaikki reissut olivat tosi kivoja ja oli hienoa nähdä vihdoin paikkoja, joiden näkemisestä oli koko vuoden haaveillut.

Kaohsiungin päämetroasema

Chiayin kuuluisa kalanpääkeitto. Oli tosi maukasta!

Taipein Palatsimuseo

Pingxin vesiputous

Koulun loppuminen aiheutti suuria tunteita. Minä itkin, muut meidän koulun paikalla olleet vaihtarit (yksi ei päässyt tulemaan) riemuitsivat. Viimeisellä kouluviikolla menin yhdessä luokkalaisteni kanssa syömään koulun jälkeen. He antoivat minulle pienen kirjasen, jossa oli kuva heistä jokaisesta. Kuvan viereen kukin oli kirjoittanut terveisiä minulle. Se on aivan ihana.

Niin koulun kuin muidenkin asioiden suhteen viimeinen kuukausi oli aika lailla irti päästämistä. Saatoin paluumatkalle viisi ihmistä, joista kaksi lähti samana iltana. Nuo hetket eivät olleet niitä vaihdon tähtihetkiä, kuten ei se koulun loppuminenkaan. 

Sitten koitti se päivä, jota olin pelännyt ja stressannut jo vaikka kuinka pitkään. Heinäkuun seitsemäs. Menin aamulla Changhuaan syömään aamiaista ja sanomaan heipat parhaalle taiwanilaiskaverille. Sitten tulin takaisin Dadun asemalle ja tapasin siellä yhden amerikkakamuni, jonka kanssa menimme kotiini. Pakkasin vielä loput tavarat ja sitten menimme autoon yhdessä 3. vanhempieni ja toisen veljen kanssa. Puolessa välissä pysähdyimme huoltsikalla ja näimme nopeasti muut minua saattamaan lähteneet: 2. perheeni ( - sisko, joka oli tuolloin matkalla Filippiineillä ja jonka olin hyvästellyt jo aiemmin), toinen minulle tuttu perhe ja Dadun rotaryklubin edustaja. Lentokentällä palloilimme puolisen tuntia, kunnes alkoi hyvästelykierros ja sen myötä pari tuntia kestänyt itku. Hongkongiin saavuttaessa sain koottua itseni sen verran, että onnistuin transferraamaan matkalaukkuni Finnairin tiskille ja itseni lähtöportille. Siellä nuokuin sitten tunnin verran (lento Suomeen lähti vähän ennen puolta yötä). Kun sitten tuli suomenkielinen kuulutus, että "tervetuloa Finnairin lennolle Helsinkiin", itkin taas. Tämä itku oli kuitenkin vähemmän raastava kuin se edellinen.

En nyt tiedä, oliko tuo yksityiskohtainen selostus tarpeen, mutta kerroinpa kuitenkin.

Kiitos kysymästä, ei ole ollut helppoa sopeutua Suomeen. Kyllä, kaipaan Taiwania. Kyllä, osaan puhua kiinaa. Kyllä, siellä syödään paljon nuudeleita. Ei, en tiedä miksi kaikki kiinalaiset tuotteet hajoavat niin helposti.

Vaihtovuodesta sain paljon uusia kavereita, ystäviäkin, ihmisiä, joita nyt on kova ikävä ja joiden kanssa pyrin juttelemaan niin paljon kuin kiireiseltä arjelta ja aikaeroilta kerkiän. Vaihtovuosi jätti tunteen, että pystyn oppimaan ja omaksumaan melkein mitä vain, kun vain oikein yritän. Ja tunteen, että voisin puhua Taiwanissa koetuista asioista siihen asti, että kuulija kyllästyisi - ja pidempäänkin, jos totta puhutaan. Nyt kaipuu takaisin on kova. Vaikka aion Suomessa jatkaa opintoja ja arkielämää, enkä haluaisi Taiwaniin muuttaa pysyvästi, koti-ikävä on sen verran kova, että saa nähdä, milloin seuraavaksi löydän itseni Kärpäsenkakkamaasta.

Kiitos kaikki ja anteeksi äiti.

Nea / 徐倪雅